torstai 10. marraskuuta 2011

Etätyöstä uusi näkökulma omiin rutiineihin

Vanhan viisauden mukaan kaukaa näkee lähelle. Päätin testata periaatetta tekemällä ulkomaan kongressin päätteeksi vielä pätkän etätöitä sieltä ulkomailta käsin. Sähköpostihan ei tunnetusti rajoista piittaa ja tarvittavat sovellukset saa asennettua vaivattomasti lainakoneellekin. Eikä kaltaistani näppäimistön näpyttelijää kaivata kokouksiin vielä parin viikon aikana. 

Tässä tapauksessa tosin poikkean kai etätyön yleisimmästä määritelmästä, jonka mukaan hommat vain hoidetaan kotona tai jossain muussa ei-työ-ympäristössä. Itse vaihdoin vain toimistoympäristön toiseen. Kun perusedellytykset oli lainakonttorissani järjestetty, aloin huomata eroja. Eli mistä olinkaan luopunut ja mitä saanut tilalle vaihtaessani kalakukkojen kotimaan koillis-Espanjan Barcelonaan.

Funikulaarilla vuorelta alas
Ergonomia oli ainakin ihan syvältä. Näyttöruudun korkeutta ei voinut säätää tarpeeksi matalaksi ja työtuolin selkänoja ei tukenut ollenkaan. Toisaalta lerpattaessaan se mahdollisti myös nokkaunet.

Vartin ettonet tulivatkin välillä tarpeeseen, sillä hispanjoolit tekevät järkyttävän pitkää työpäivää: noin yhdeksästä iltakuuteen tai seitsemäänkin! Eikä puhettakaan kahden tunnin siestasta. Lounas oli korkeintaan tunnin. Onneksi yliopiston ruokalan tarjonta oli erinomaista. Työmatkat mukaan luettuna työpäivä kesti siis aamuseitsemästä iltakahdeksaan. Siihen päälle sitten ruoanlaitto ja muka vielä harrastukset tai kotiläksyt! Itse olin jo unessa kaatuessani kohti tyynyä.

Noin lyhyen aikaa erilaisen työmatkan eksotiikka jaksoi vielä viehättää mutta pidemmän päälle olisi varmasti alkanut kypsyttää. Ensin vartti funikulaarilla vuorelta alas. Pisteet maisemista. Sitten metrolla pääteasemalle asti ja päälle vielä reipas kolmen kilometrin kävely vanhan kaupungin poikki. Tunti touhotusta monenkirjavien ihmismassojen keskellä, sen sijaan että kotoa pyöräilen uinuvan lähiömme koivukujaa ja viiletän tukka putkella tiukan alamäen tiedelaaksoon: matka-aika 10 minuuttia ja sivutuotteena terveellistä liikuntaa.

Entäs työilmapiiri sitten? Mahdollisista kielitaidon puutteista huolimatta väki otti mielellään kontaktia ja sulauduin sekaan ongelmitta. Mielestäni Suomessa kestää pidempään kuin viikon, että tuntee tulleensa työyhteisöön hyväksytyksi. Toisaalta olen jo omalla työpaikallani juurtunut niin osaksi kalustoa, että kollegani eivät ujostele keskeyttää ja höpötellä milloin mistäkin. Joskus toki ihan asiastakin. Tässä suhteessa pisteet menivät tasan. Mutta kahvihuonetta ei heillä ollut ja automaatista sai vain irvistyttävän makeaa sitruunateetä. Fyysisen ilmapiirin suhteen yllättäen kylmä pohjola vei myös voiton koska etelän pitkittynyt kesä tarkoitti usein virtana selkää pitkin valuvaa hikeä. Toisaalta ulkona ei sitten tarvinnut miettiä tarkenemista.

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Pienistä käytännön erovaisuuksista huolimatta oli hauska huomata ettei oma työni tosiaan ole niin paikkasidonnaista. Eikä totuttu tapa tehdä asioita ole ainoa tai oikea. Jos muu maa on mustikka, niin onhan sekin maukas ja terveellinen! Päästäessäni irti omista rutiineistani huomasin voivani omaksua uusia erilaisia. Lounasta voi siis näköjään syödä vasta kahdelta ja illallistakin yhdeksältä. Ja sähköpostia voi näpytellä ilman ääkkösiäkin. Kaukaa näin myös oman työpaikkani pienetkin ilahduttavat asiat. Vaikka kupillinen teetä aamuisin ei näköjään ollutkaan aivan välttämätön työn sujumisen kannalta, niin kyllä se jotenkin lohduttaa kun olen taas täällä omassa konttorissa.

Joskus kannattaa siis mennä merta edemmäs kalaan löytääkseen uutta saalista. Niin oppii myös paremmin arvostamaan kotisatamaa, jossa tulee ymmärretyksi omalla kielellään ja omana itsenään.


Jani Ruotsalainen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen erityisasiantuntija, joka suree sitä miten tutkimustuloksemme usein jäävät vain hyllyyn pölyttymään, vaikka niistä voisi olla oikeata hyötyä päätöksenteossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti